Pettymyksen tunteita

Kisasimme Santun kanssa viikonloppuna molempina päivinä ja aika laidasta laitaan tuli tunteita koettua ohjaajan taholta. Lauantaina teimme yhden hylyn ja kaksi ihanneaikaista vitosta, joista molemmat olisivat periaatteessa voineet olla myös nollia. Ensimmäisellä radalla oli meille todella hyvä etenemä, 3,29m/s, mutta teimme kepeillä virheen. Toisella vitosen radalla Santtu oli jo selkeästi väsynyt ja otti toiseksi viimeisen riman matkaansa. Näihin osasin vielä suhtautua järkevästi: sellaista agility välillä on. Niin pienestä kiinni.

Sunnuntaina teimme nollan. Olin todella tyytyväinen maalissa, mutta katsoessani aikaamme pettymyksen aalto pyyhkäisi ylitseni. Yli kolme sekuntia yliaikaa. Minun oli pakko viedä Santtu häkkiin ja lähteä itse ulos rauhoittumaan, koska pillahdin itkuun. En olisi ikinä kuvitellut, että puhtaan radan tekeminen voi tuntua niin pahalta. Se tuntui todella paljon pahemmalta kuin hyvät vitosen radat, joihin osasin olla tyytyväinen. Eikä se ole Santun vika. Tavoitteet ovat aina ihmisen asettamia. Santtu oli iloinen radan jälkeen, ja niin olisi minunkin pitänyt olla.

Hirveältä hyllyradaltakin voi löytää onnistumisia: meille se oli ehdottomasti tämä keinu! 
Nyt, kun olen asioita saanut jo tovin pohtia, osaan ehkä asettaa asiat oikeisiin mittakaavoihin. Yliaikanolla ei ole maailmanloppu, vaikka siirtotulos jäikin saamatta yliajan vuoksi. Kyllä se ihanneaikanollakin sieltä vielä tulee, kunhan kaikki loksahtaa kohdilleen. Lisää kisoja on suunniteltu kalenteriin loppusyyskuulle, minkä lisäksi Jennan treenit alkavat piakkoin. Ei tästä voi olla muuta kuin suunta ylöspäin!

 

Molemmilla vitosen radoilla sijoituimme: A agilla toisiksi ja D agilla kolmansiksi. 

Rasavilliä rallattelua

Tiistaina lähdimme Röllin kanssa pentumätsäriin Klaukkalaan. Kyseessä oli siis Röllin kolmannet mätsärit ja samalla viimeiset ennen Porvoon näyttelyä, kun muihin lähiseudulla oleviin emme ennen sitä pääse harjoittelemaan. Tämän mätsärin jälkeen olemme kuitenkin lähdössä ihan luottavaisin mielin kohti virallista näyttelyä.

Ilokseni Rölli oli jo paljon malttavaisempi kokonaisuudessaan tällä kolmannella kerralla. Se ei riekkunut enää kovin paljoa ja jossain vaiheessa kävi tyynenä vain makoilemaan ja otti rennosti. Toki nopea rauhoittuminen on suhteellista - ennen tätä Rölli oli nähnyt vaikka mitä kiinnostavaa ja olisi halunnut leikkimään vähän kaikkien kanssa. Ilmoittautumispisteessä koira meinasi itse varmistaa ilmoittautumisensa, kun läsäytti etutassunsa pöydälle. :D

Kehässä Rölli esiintyi todella hyvin! Minähän en sitä oikeastaan ole opettanut mitenkään seisomaan esimerkiksi käskystä, mutta oppiminen on tapahtunut ihan mätsärikäyntien ohessa. Tuomarista Rölli ei kyllä edelleenkään pitänyt, mutta antoi kiltisti katsoa hampaansa ja sieti muunkin käsittelyn. Kerran koira löi pyllyn maahan, mutta muutoin se pysyi ylhäällä hyvin. Harmiksemme kehä oli kovin pieni, eikä siinä mahtunut kunnolla liikkumaan (ison koiran kanssa tuntui siltä, että koko parivaljakko kaatuu kohta sisälle), mutta Rölli ravasikin ihan nätisti. Tuomarin oli kovin vaikea päättää nauhojen väriä, mutta lopulta saimme punaisen.

Olin melko varma, että punaisten kehässä emme sijoitu, mutta koira koiralta tuomari karsi muita pois ja lopulta jäimme viiden parhaan joukkoon. Kun tuomarin piti pudottaa vielä yksi pois, olin ihan varma, että me putoamme, mutta jäimmekin neljän parhaan joukkoon. Melko pian jäljellä olikin enää kaksi parasta ja tässä vaiheessa hihnanpään jännitys ilmeisesti alkoi tarttumaan koiraan ja laitoimme homman ranttaliksi, kun Rölli lähti repimään näyttelyhihnaansa, esittäjän numerolappua ja niin edelleen. Esittäjän vyökin jäi koiran hampaisiin... Tuomari kuitenkin sijoitti meidän ensimmäisiksi, mikä tiesi pääsyä BIS-kehään.

Isossa kehässä tuli mukavasti vielä treenattua näyttelyissä toimimista, kun pienten pentujen tuomarina toiminut tuli kopeloimaan koirat ja liikutimme niitä. Tällä kertaa Rölli pysyi hyvin kaikilla neljällä jalallaan, kun sitä tutkittiin ja näytti jälleen hampaansa hyvin. Esiintyminen kyllä sujui melko lailla nakki nenän edessä vieden ja hetken herpaannuksen myötä taistelimme jälleen näyttelyhihnasta. :D Tämä sinetöikin sijoituksemme. ja olimme ranttaliksi laittamisen myötä "vain" sijalla BIS4! Pitäähän sitä jotain hupia aina olla ja hihnanpään olisi tehnyt mieli vain kehua koiraa, kun se niin pätevästi taisteli. ;)

Vesileikkejä

Äitini kuvasi meistä Röllin kanssa ihania ruutuja tässä kuluneella viikolla, kun kävimme uimassa ja halusin jakaa näitä teillekin! Mielestäni kaikissa kuvissa on jotenkin todella kiva tunnelma, joten oli todella vaikea valita, mitkä näistä  tulevat blogiin. Röllin kanssa oli muutoin ihan mukavaa uida, mutta se pyrki tulemaan selkäni päälle, mikä hieman vaikeutti uimista. Niinpä lopulta huijasin koiran aina rantaan ennen omaa uintikierrostani. 

Kolme ylläolevaa kuvaa: Riisenilapsi on melkein sisäistänyt sen, ettei päin hypitä. :D Hullun ilmeen kera (ei, tuo ei vain näytä fiksulta...) se kuitenkin istui kiltisti ennen vapautusta ja sen jälkeen rallitteli ympyrää kymmenisen minuuttia allaolevaan tyyliin...

Hyvä fysioterapiakäynti

Santun kanssa käväisimme eilen fysioterapeutin luona. Lanneselässä oli pientä kireyttä vasemmalla puolella, mutta muutoin koirasta ei löytynyt mitään. Kehuja saimme Santun lihaskunnosta (heti ensimmäisenä koskiessaan koiraan fysioterapeutti totesi, että onpa sillä paljon lihasta) ja sen syvien lihasten käytöstä. Aloittaessamme fysioterapeutilla käynnin Santtu käytti syviä lihaksiaan hyvin heikosti, mutta nyt se käyttää niitä erinomaisesti. Jokakertaisen tapansa mukaisesti fyssari myös kyseli, onko Santtua jo käytetty jalostukseen. :D Valitettavasti jouduin jälleen vastaamaan kieltävästi!

Takana taitavat olla ne ajat, kun koira vaati jumiutumisen takia käyntiä usein fyssarin luona. Silloin, kun ravasimme kerran kuukaudessa hoidettavana ja Santtu oli kuvattu terveeksi, huolehdin sen lämmittelyistä ja jäähdyttelyistä varmasti paremmin kuin yksikään toinen treeniryhmästämme, harkitsin todella, onko agility sille sopiva laji. Pahimmillaan tilanne oli oikeasti se, että treenasimme kerran ja sitten odotimme taas aikaa fyssarille. Onneksi varsinainen tarve käynneille lähti kuitenkin vähenemään, ja nykyään tilanne onkin lähinnä se, että havahdun ajattelemaan, kuinka kauan viime kerrasta mahtaakaan olla jo aikaa ja että pitää taas varata aika.

Vaikka varsinaista tarvetta ei enää ole, olisi koira kuitenkin hyvä tsekata näin rankassa harrastuksessa aika ajoin. On helpompi ehkäistä ennalta kuin päästää mahdolliset ongelmat sellaisiksi, että niiden hoitaminen vaatii enemmän. Pitääkin varmaan alkaa merkitsemään kalenteriin ylös, kun olisi taas suotavaa käydä näytillä. Millaista hoitoväliä te pidätte harrastuskoirillanne? Vaikka hassulta tuntuukin, niin kaipa monta kertaa viikossa harrastavaa koiraa voi jo sanoa harrastuskoiraksi, vaikka kyseessä olisi Santtu.

Kuusi kuukautta

Kuusi kuukautta pamahti koiralapselle mittariin jo pari viikkoa sitten, mutta jotenkin aina on ollut jonossa muita postauksia ja tämän kirjoittaminen on jäänyt väliin. Kuusi kuukautta tuntuu kuitenkin jonkinlaiselta merkkipaalulta, joka on jollain tavalla muistettava. Minulle kuusi kuukautta tuntuu Röllin kohdalla jonkinlaiselta välietapilta ja katseemme on vahvasti tulevassa. Odotan koiran olevan aikuinen, vaikka pentuaikakin on ihanaa. Aikuisuus tuo mukanaan harrastusmahdollisuuksia: en muun muassa millään malttaisi odottaa vielä vuotta, että pääsemme aloittelemaan vetohommia. Samoin kyllä kaikki muutkin harrastukset saavat odottaa sinne asti, että koira on kuvattu terveeksi. 

Vaan vaikka harrastamaan ei vielä ole asiaa, riittää opiskeltavaa ilmankin sitä ja ihan reippaasti. Esimerkiksi hihnassa olisi kiva kävellä siten, ettei metrin välein tarvitse pysähtyä tai kaikkia ohikiitäviä pyöräilijöitä naksutella koko aikaa. Mutta eiköhän hiljaa hyvä tule ja kun jaksaa nähdä vaivaa, saa hyvin arjessa toimivan koiran. Nimimerkillä Santtu alkoi olemaan 3-vuotiaana "valmis" arkikäytöksen osalta siten, että sitä ei tarvitse hihnassa vahtia haukkana koko aikaa, vaan se kulkee mukana miltei kuin ei koiraa olisikaan. Rölli rakastaa vielä vähän liikaa kaikkea ja kaikkia, joten saan vasta unelmoida siitä, että se kulkisi ulkona ihmiset täysin ignooraten.

Olemme me toki "treenanneet" leikkimielisesti ja se ei varsinaisesti vala uskoa tulevaisuuteen. Suurin osa ajasta menee siihen, kun kerron, että riisenilapsi ei voi hyppiä minua päin, vaikka olisi kuinka kivaa, koska minä kaadun. Odottaessa ei myöskään tarvitsisi kuumua siten, että vapautuksen jälkeen kierroksilla käyvä koira vetää muutamat hyppyrundit. Ja vielä kerran, ei ole suotavaa hyppiä päin. Tämän jälkeen mahdollisesti opettelemme sitä, että kainalossa olevaa lelua ei viedä hyppimällä päin ja napsimalla omistajaa melkein  nenästä. Innostuessa ei myöskään ole suotavaa purra omistajan kättä ranteesta katki (koska koko käsi mahtuu koiran suuhun) ja enempää ei varmaan tarvitse kertoakaan. :--D Harjoiteltavaa riittää ja sitä rataa.

Ihana hömelö riiseninalku se silti on. Energiaa piisaa vaikka muille jaettavaksi asti, metsä on kuin toinen koti ja mutaan ei hyydytä.  Rölli kulkee reippaana eteenpäin ja on valmis toimimaan yhdessä valkoisen isoveljensä kanssa, mikäli jokin uhkaa minua. Eräänä iltana hiljattain molemmat olivat vapaana ja meitä poikkeuksellisesti tuli yöllä pari ihmistä vastaan (täällä kotona ei yleensä näe päivälläkään ketään). Molemmat nostivat hirveän metelin ja asettuivat minun ja pimeästä lähestyvien ihmisten väliin. Siinä ne kulkivat sivullani pitäen meteliä, joka loppui kuin seinään "uhan" poistuttua. Ei taitaisi ylimääräisillä hiippareilla olla paljon asiaa minun iholleni.

Rölli on iloinen nuori koira niin kuin pitääkin olla. Ei sen vielä kuuden kuukauden iässä tarvitsekaan olla aikuisen koiran kaltainen tai aikuisen koiran maltin omaava. Tosin olen melko varma, että Röllistä huokuva hömelyys ei tule katoamaan minnekään iänkään myötä, mutta sen näkee sitten joskus. Meillä on varmasti monia ihania seikkailuja ja kokemuksia vielä yhdessä koettavana, joten ei muuta kuin kohti uusia haasteita ja pettymyksiä tukka putkella!