"Se on harjoituskappale"

Santtu on hidas. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se on hitaampi jo luonnostaankin, eikä sille ole ominaista juosta "täysiä". Hyvin harvoin olen nähnyt Hörökorvan kirmaavan oikeasti niin kovaa kuin jaloista lähtee. Santulle olisi siis melko epäluontaista liikkua sillä tavoin harrastuksissakaan ja tästä huolimatta olen melko tarmokkaasti syyttämässä aina itseäni siitä, että minulla on hidas koira.

Toki on paljon asioita, joissa voimme vielä hioa Santun nopeutta, mutta yleinen suoritusvauhti tuskin tulee kasvamaan. Luettuani Salme Mujusen ajatuksia koiran nopeudesta ja siitä, kuinka se on melko pitkälle luonnekysymys, syyllistän itseäni hetken verran jälleen vähemmän. Santtu kuitenkin juoksee radalla, eikä esimerkiksi ravaa. Olen huolehtinut, etteivät mitkään terveydelliset seikat ole syypäänä hitauteen: koira on kuvattu, käy säännöllisesti fyssarilla hoidettavana ja huolehdin sen alkulämmittelyistä ja jäähdyttelyistä parhaalla osaamallani tavalla. Vaikka Santtu ei liiku nopeasti, sillä tuntuu olevan kuitenkin kivaa - senkin eteen on aikoinaan tehty töitä tuskanhiki valuen. Uskokaa minua, kun sanon, että snautserieläimestä loistaa kauas, kun se ei pidä jostakin. ;) Välillä on draivia enemmän ja välillä vähän vähemmän.

© Sirpa Saari CC BY-NC 3.0

Miten tämä kaikki sitten liittyy otsikkoon? Minulle kerran sanottiin, että koska Santtu on hidas, voin ajatella sen olevan harjoituskappale oikeaa harrastuskoiraa varten. Minulle itselleni tämä on melko käsittämätön ajatusmalli, sillä harrastamisen pitäisi olla molemmista osapuolista kivaa, eikä koiran esineellistäminen pelkän harrastusvälineen rooliin tunnu oikealta. Omalla kohdallani koira hankitaan ensisijaisesti ystäväksi ja tallustelemaan arkeen mukaan vuosiksi, ei harrastusvälineeksi. Harrastukset tulevat hyvin kaukana kaiken muun jälkeen.

Ei kaikista koirista tai ohjaajista tarvitse olla huipuiksi, jotta voisi harrastaa. Tekeekö se muka koirasta vähemmän kelvon, jos se on hitaampi tai ei välttämättä sovellu ollenkaan johonkin lajiin?  Eikö "huonoa" koiraa saisi aktivoida, koska siitä ei ole "mihinkään"? Ihmisen omat halut menevät usein koiran edelle ja myönnän syyllistyneeni joskus siihen itsekin. Koira ei osaa ajatella, että sen pitäisi olla nopeampi, reaktiivisempi, jotakin enemmän. Koira ei ole paketista se osapuoli, joka haluaa kilpailla. Omia halujaan ei saisi asettaa koiran edelle. Olen itsekin alkuaikoina joutunut miettimään, voimmeko harrastaa agilityä, kun Santtu joutui käymään hyvin tiheästi fysioterapeutilla sen vuoksi. Hoitoväli kuitenkin pidentyi lihaksiston kehityttyä, joten koin meidän voivan jatkaa. 

Hyppykuva © Sirpa Saari CC BY-NC 3.0, keinukuva ©henluo kuvat

Ehkä minusta huomaakin, että ensisijaisesti olen rodun harrastaja, enkä lajin, koska en esimerkiksi aio vaihtaa rotua harrastusten vuoksi. Jollakin tavalla jopa nautin esimerkiksi tokossa siitä, kun saa rypeä suonsilmäkkeessä (ei, tavallinen oja ei riitä meille) ja nousta sieltä kompuroiden matkalla vielä useaan otteeseen. En halua ensisijaisesti harrastaa jotakin lajia, vaan haluan ensisijaisesti harrastaa Santun kanssa ja toivon silläkin olevan kivaa matkan varrella. Silloinkin, kun minulla oli Otto harrastuskaverinani agilityssä ja sen vauhti olisi varmasti riittänyt valioitumiseen asti, halusin harrastaa myös Santun kanssa, vaikka sillä ei ole agilityn saralla samanlaisia etenemisedellytyksiä.  Koen, että harrastusten ideana on pitää hauskaa koiransa kanssa, eikä mennä nuttura liian tiukalla. 

Kesäilta

Sattuipa eilen niin hassusti, että kamera tarttui mukaani iltalenkille. Olen varmaan parin viikon ajan moista jo suunnitellut, mutta aina on puolikuolleena illalla melkein yöllä jäänyt ottamatta mukaan. Kesäillat ovat edelleen lemppareitani, vaikka hyttyset piinaavatkin ahkerasti. Olen kyllä todennut nämä iltalenkkimme melko vaarallisiksi ison ja tohelon koiran kanssa: minulta on juostu jalat alta, useamman kerran pamautettu isot mustelmat jalkoihin ("Sori, me vähän leikittiin, eikä huomattu sua") ja nyt uusimpana juttuna lyöty puulla selkään. ("Ai siinä oli puu, no mitäs pienistä, juostaan päin...") Selkää kolottaa eilisen jälkeen edelleen, kun kyseessä ei ollut mikään sentin paksuinen pikkurisu, vaan hieman enemmän paksuutta ja pituutta omaava vitsa jo. Minusta tuntuu siltä, että jossain vaiheessa vielä jokin ruumiinosa on paketissa tohelon riisenilapsen jäljiltä! :D 

Hieman erilainen juhannus

 

Me vietimme juhannustamme Liedossa juhannuskisoissa. Saimme majoituksen vielä viime tingassa, kun laitoin kisoja edeltävällä viikolla viestiä majoituspaikan varaustilanteesta - tilaa löytyi, huone varattiin ja sitten emmittiin vielä muutamia päiviä, mille radoille osallistutaan. Päädyin ottamaan Santun kanssa kaikki mahdolliset viisi rataa kahdelle päivälle, koska muuten olisi ollut turha yöpyä, ja parhaitenhan kokemusta kartuttaa kisaamalla. 

Kisaamisen ohella ehdimme pikaisesti treffaamaan Juliaa ja Neraakin. Oli kivaa päästä näkemään molemmat, kun olemme todella pitkään jutelleet netissä, mutta emme vain ole sattuneet aiemmin samoihin tapahtumiin, emmekä myöskään asu ihan vierekkäin. Nera vaikutti kyllä todella kivalta tapaukselta, vaikkakin kovin erilaiselta kuin olin kuvitellut. Eniten yllätyin ehkä siitä, kuinka rauhallinen Nera todellisuudessa oli! Käväistiin pienellä lenkilläkin Neran ja pikkupoikien kanssa, ja Otto rakastui Neraan ihan täysin. :D 

Oli kyllä kivaa kisata, eikä näistä kisoista jäänyt niin sanotusti pahaa makua suuhun. Tulossaldonamme oli yliaikaa kaikilta radoilta, kaksi ratavirheetöntä rataa, yksi hylätty ja ohjaajan kämmeistä johtuvat viisi ja kymmenen ratavirhettä. Viiden ratavirheen radalla ohjaaja oli lähdössä väärälle hypylle (en tosiaan tiedä, miten se on ykkösluokassa edes mahdollista!) ja kymmenen ratavirheen radalla huoleton putkeen ohjaaminen toi kymmenen virhepistettä. Kymmenen ratavirheen rata jäi hieman kaivelemaan, koska ilman niitä rata oli varsin sujuva ja olisimme luultavasti ehtineet ihanneaikaan. 

Kisoista jäi käteen kokemuksen lisäksi jälleen treenattavaa. Miltei kaikkien ratojen keppivirheettömyydestä huolimatta kepit ovat vielä äärimmäisen epävarmat ja huonot kisatilanteissa. Kontakteistakin saisi todella paljon nopeammat. Tämän lisäksi ohjaajan on aivan turha varmistella turhia asioita. Myöskään persjättöjen vaihtaminen varmemmilta tuntuviin valsseihin ei ole viisasta hitaan koiran kanssa, koska ne jarruttavat sitä enemmän ja persjätöt toimisivat erittäin hyvin Santun kanssa - treeneissä en oikeastaan koskaan valssaa. Näillä kuntoonlaitoilla ehkä mekin ehdimme ihanneaikoihin!

Vesimursuja

Eilinen alkoi lupaavasti. Aamulla pompattiin virkeinä ulos, trimmattiin kaksi koiraa ja todettiin jossain vaiheessa päivää, että Röllillä on mennyt yli vuorokausi tekemättä mitään sisälle. Lähdettiin uimaan ja vesi oli ihanan lämmintä. Takaisin tullessa kuitenkin alkoi omistajalla olemaan vähän kummallinen olo. Terveyskeskuskäynti selvitti epäilykset - tulehdushan se siellä ja viiden päivän antibioottikuuri päälle. Eipä jatkunut päivä loisteliaana, kun illalla olo oli sellainen, että hyvä kun talon nurkille sai vietyä koirat. Rölli pissasi sisällekin, kun ei vaan saanut vietyä riittävän usein ulos. Oma piha olisi oikea aarre kipeänä.

Koska valittaminen on turhaa, niin suunnattakoon katseemme eteenpäin: juhannuksena kisaamme Santun kanssa Liedossa. Ilmoitin sen kaikille viidelle radalle, järkevää tai ei. Perjantaisissa treeneissä kuitenkin totesimme, että Santtu ottaa paljon häiriötä muista radalla liikkuvista, joten luulen, että siinä on ainakin osasyy kisojen ongelmiin. Toinen syy on väärä viretila. Ei Santtu perjantain treeneissäkään välittänyt sitten vierellään juoksevasta treenien vetäjästä, kun vauhtia oli tuplaten etupalkan vedättämänä ja fokus oli tekemisessä. Treeneissä tulemmekin nyt jättämään radan hinkkaamiset sikseen ja keskitymme saamaan vauhtia takaisin. Pelottavasti päästän aina hitauden hiipimään tappiinsa ennen kuin tajuan puuttua siihen.

Nyt kuitenkin eilisiin tunnelmiin. Ei varmaan tarvitse sanoa, että kivaa oli. 

Koira + juokseminen

Monesti kertoessani juoksevani, minulta kysytään, juoksevatko koirat myös tai oikeastaan oletetaan, että ne eivät varmaankaan juokse samoilla lenkeillä. Toisaalta eihän Otto juoksekaan enää ja Röllikin pääsee vasta puolentoista vuoden ikäisenä aloittelemaan hommaa. En kuitenkaan juokse mitään puolimaratoneja, vaan lenkit pysyttelevät yleensä kympin molemmin puolin. Silti Santulta on mennyt kevyesti yli kuudentoista kilometrin lenkki kanssani ja se olisi lähtenyt hetken päästä ulos uudestaan. Luulisin, että terve koira jaksaa aina kaksijalkaista enemmän, mikäli sen kunto on kohdillaan vaadittuun suoritukseen.  

Mielestäni koiran kanssa juoksemisessa oleellisinta on se, että yhtä lailla koiran kunto on hiljalleen rakennettu hommaan - ei se yhtäkkiä lähde repäisemään samoja lenkkejä kipeytymättä. Santtu esimerkiksi on siinä onnellisessa asemassa, että olen aloittanut sen kanssa juoksemisen - matkaa ja vauhtia on hiljalleen kasvatettu ja koira on päässyt kaikessa rauhassa kehittymään kanssani. 

Röllin kanssa tilanne tulee olemaan hyvin toisenlainen - juoksen itse jo kohtuullisia matkoja ja vauhteja, mutta sen kanssa minun on maltettava tehdä pohjatyöt huolella. Tämän lisäksi olen haaveillut sen kanssa canicrossin harrastamisesta, ja vetäminen tulee olemaan koiralle vielä rankempaa kuin löysällä hihnalla tai vapaana juokseminen. Mikään kiirehän meillä ei tietenkään ole ja mielestäni tässäkin harrastuksessa koira on kuvautettava ennen sen suurempia tekemisiä. Ei D-lonkkainen tai selkävikainen koira ole juoksukaverikaan. 

Pyrin myös huomioimaan lenkeillä pohjat, joilla liikumme, sekä tietenkin lämpötilat ja muut olosuhteet. Esimerkiksi Santulle hyvät lämpötilat juosta ovat alle viittätoista astetta - silloin se jaksaa hyvin koko lenkin edelläni. Pyrinkin seuraamaan koiraa ja mikäli näyttää siltä, että se ei yksinkertaisesti jaksa juosta syystä tai toisesta, tingin omasta lenkistäni ja kävelemme. Santunkin kun tiedän olevan erittäin herkkä siinä mielessä lämmölle, että se vie heti koirasta kaikki ylimääräiset mehut. 

Santun kanssa olen jokseenkin tarkka myös siitä, millaisilla alustoilla se juoksee. Koira ei pahemmin arvosta hihnalenkkeilyä ja en usko, että pidemmän päälle asfaltti muutenkaan on hyvä juoksupohja, joten pyrin valitsemaan reitit siten, että suurin osa lenkistä olisi vapaana juoksemista ja metsässä joustavilla pohjilla. Santussa huomaa selkeän eron, kun sen päästää irti hihnastaan: hihnassa se saattaa olla hyvinkin haluton, mutta päästessään irti ampaisee edelleni. Ja onhan vapaana juokseminen paljon vähemmän kuluttavaakin koiralle kuin hihnassa koko ajan miltei samaa vauhtia kipittäminen. Vapaana koira saa paremmin säädellä itse etenemistään, pysähdellä haistelemaan ja spurttailla kiinni. En ihmettele ollenkaan, miksi se on koirastakin mielenkiintoisempaa.

Juoksemisessa pyrin huomioimaan myös treenipäivät - en mielelläni sijoita agilityä ja juoksulenkkiä peräkkäisille päiville, koska molemmista on hyvä antaa koiralle palautumisaikaa. Jos treenataan useammin, niin sitten juostaan harvemmin ja sama toimii kyllä toisinpäinkin.

Juostessa ei todellakaan aina voi tai tarvitse näyttää nätiltä - olemme Santun kanssa malliesimerkki siitä.