Röllikin pääsi viime torstaina käymään silmätarkastuksessa ja sai sieltä puhtaat paperit silmien osalta. Käytöksen osalta ei niinkään... Rölliä ei kiinnostanut yhtään, vaikka vieraita ihmisiä seisoi sen vieressä, mutta välittömästi, kun joku koski siihen, se alkoi murisemaan. Ja murinahan ei lakannut ennen kuin kosketus lakkasi. Kaikkein selkeimmin tuo oli havaittavissa eläinlääkärin huoneessa: aina, kun eläinlääkäri vaihtoi välineitään, koira hiljeni, mutta kun hän tuli tutkimaan koiraa, niin murina alkoi. Tämä toistui tasan niin monta kertaa kuin Rölliin koskettiinkin. Itse murinahan tässä ei ole ongelma, vaan se on seurausta syystä sen takana. Sille takana olevalle syylle pitäisi saada tehtyä jotakin. Onko se epävarmuutta, kun Rölli kuitenkin ensin koitti aina pakittaa jonnekin pakoon tilannetta? Silloin varmaankin lääkkeenä ongelmaan olisi asteittainen eteneminen kosketukseen hyvien kokemusten kautta, eikä niin, että vieraista ihmisistä seuraa aina jotakin ikävää pakolla toteutettuna. Rölli on kyllä myös kauhean herkkä minun suhteeni ja reagoi omiin tunnetiloihini herkästi, joten sekin voi vaikuttaa tilanteeseen. Tässä tilanteessa kyllä riittää pohdittavaa, koska koiran itsensä ja minun takiani tilannehan täytyy saada jollain ratkottua.
Pikku-ukot sen sijaan pääsivät eilen aksailemaan ja kisailemaan leikkimielisesti, kun Länsi-Uudenmaan Kääpiösnautserit ry järjesti agilitypäivän. Röllihän joutui taas surumielisenä jäämään kotiin, kun hän ei minun autooni sovi. Velmun ilmoitin supermölliradalle ja Oton tuplamölliradalle, joka oli lyhyempi mölliradoista (13 estettä). Ottohan tosiaan ei ole vuosiin enää aksaa tehnyt, mutta pappakoira kyllä tykkäsi taas kovin! Radoista laskettiin vain ajat. Velmu olisi ollut oman ratansa nopein, mutta koska koulutuksellisen näkökulman vinkkelistä jätimme maassa olevat kontaktiesteen osat tekemättä, Velmua ei palkittu. Tuosta ipanasta tulee kyllä nopea! Ottis sen sijaan rallitteli toiseksi ja lupasi happamalle pikkuveljelleen palkintopussukastaan possulelun.
Vuosi vetelee jälleen kerran viimeisiään ja on aika kurkata kuluneeseen vuoteen. Tähän vuoteen oli erityisen raskasta palata. Vuoteen sisältyi paljon hyviä hetkiä ja iloa, mutta myös lohdutonta surua, joka tulee ottamaan oman aikansa. Ei kulu päivääkään ilman ikävää. Santtu oli tärkein asia minun elämässäni. Sain herätä sen kanssa jokaiseen aamuun, kunnes tuli se kamala päivä, kun Hörökorva ei hypännytkään aamulla sänkyyn.
Lähes kaikki vuodelle asettamani tavoitteet täytimme. Olin toivonut AVO1-tulosta, voittajan liikkeiden oppimista, agilitykisojen korkkausta, muutamia mätsäreitä/näyttelyitä ja turkin pitämistä koko ajan siistinä. Ainoastaan voittajan liikkeiden osaaminen jäi hieman vajaaksi, vaikka näyttikin siltä, että joulukuussa pääsemme korkkaamaan kyseisen luokan. Emme päässeet, emmekä tule pääsemäänkään.
Helmikuussa uskalsimme jäälle ensimmäisen kerran, pidimme treenitaukoa ja Santtu sairasteli virtsatietulehduksen merkeissä.
Helmikuun ja maaliskuun välissä Otto täytti kolme vuotta. Maaliskuussa oli jo melko lumetonta ja kuraista. Jatkoimme Santun kanssa tokon saralla treenaamista. Rölli kotiutui.
Huhtikuussa Otto pääsi kentälle hömppäilemään ja Rölli leikkimään. Santtu oli omituinen treeneissä, joten se jätti treenaamatta - mitään jumeja ihmeellisempää ei kuitenkaan löytynyt. Treenasimme tokoa ja varasimme koepaikkoja. Vierailimme Liesjärven kansallispuistossa (postaus). Kävimme Santun kanssa myös epiksissä. Kokosin viikkokatsauksen elämästämme.
Toukokuu oli tokontäyteinen, kun kävimme kolmessa tokokokeessa kahden viikon sisään. Santtu todella näytti käppänämäisen puolensa, kun teimme kaikki mahdolliset tulokset: AVO1, AVO2 ja AVO3. Kahdessa viikossa koiran osaamistaso ei kuitenkaan juuri muutu. ;) Treenasimme myös agilityä käyden yhdissä epiksissä. Oton kanssa olimme luonnetestissä.
Kesäkuussa teimme kolmen koiran voimin parin päivän lomailun Turun suunnilla, korkkasimme agilitykilpailut, teimme uuden lajikokeilun MEJÄ:n parissa, vietimme juhannusta Liedossa agilitykisojen merkeissä ja nautimme kesästä.
Heinäkuussa emme tehneet mitään kovin ihmeellistä. Kävimme yhdet agilitykilpailut, otimme Santun kanssa lempparikuvasarjani meistä ja treenasimme nuttura hieman löysemmällä pitäen vain hauskaa ja etsien hukkunutta motivaatiota.
Elokuussa olimme jälleen hieman aktiivisempia. Rölli kävi ensimmäisissä mätsäreissään, me kävimme Santun kanssa Tampereella hakemassa kaksi LUVAa ja käppänämestaruuksien kolmannen sijan, pyörähdimme kotimätsäreissä molempien koirien kanssa sijoittuen, näimme Juliaa ja Neraa, kisasimme Tuusulassa, teimme hyvän fysioterapiakäynnin, kävimme Röllin kanssa vielä pentumätsäreissä sijoittuen BIS4-sijalle ja koimme pettymyksen tunteita, kun kisasimme elokuun viimeisen viikonlopun molempina päivinä.
Syyskuussa Santtu sairasti. Kävimme Porvoossa näyttelyissä, joista Santtu sai Marianne Holmilta mieltäni erityisesti lämmittäneen kommentin "Erinomainen varpaisiin asti karkea karva". Syyskuussa kärsimme pienestä treenimotivaatiopulasta.
Lokakuussa maailman parhain pieni Jäävuori nukkui pois. Nuku rauhassa pieni, edelleen järjettömästi kaivaten. <3 (Kävimme myös Teijon retkeilyalueella, jossa Rölli aiheutti huolta miltei hukkumalla suolampeen)
Marraskuu oli hiljaiseloa. Saimme Julian koirineen kylään, haimme Taika-koiran lainaan ja nautimme ensilumesta.
Joulukuussa tapahtui koirakokoonpanossa paljon muutoksia. Taika lähti kotiin, äidilleni tuli uusi koira, Topi, ja tästä noin viikon päästä minun pieni jouluihmeeni, Velmu, kotiutui. Rölli onnistui aiheuttamaan vuoden viimeisille päiville suurta huolta, kun se eilen nieli lenkillä muovipussin. Eläinlääkärin ohjeiden mukaisesti koiraa koitettiin oksennuttaa, mutta suolapallo ei tuottanut tulosta... Onneksi koira aamuyöstä oksensi muovipussin ulos ja suuremmilta seurauksilta vältyttiin! Enpä kyllä osaa kuvitella, että tällaisia huolia olisi yhdenkään käppänän kanssa...
Sen lisäksi, että vakaasti olen päättänyt Santun olevan valmis voittajaan joulukuussa, saimme agilityn saralta eilen hieman tähdellisempää treenisuunnitelmaa, kun kävimme toista kertaa Jennan treeneissä. Mitään suurempaa ongelmaa ei ollut, mutta ohjaajan pitäisi enemmän vielä oppia miettimään linjoja koiran kannalta ja myös ehkä muistaa kiemurainen rata. Santtu kyllä osaa ja tekee, vaikka se ei olekaan yhtä nopea kuin moni muu. Olenkin melko varma, että Santtu on melko "nollavarma" koira joskus hamassa tulevaisuudessa, jahka minä vain osaan sitä ohjata.
Talven tulemme painimaan toivottavasti onnistunein tuloksin juoksukontaktien kimpussa. Olin jo itse miettinyt tätä jonkin aikaa vakavissani, mutta pieni "en tiedä" siinsi kuitenkin mielessäni. Jenna kuitenkin sanoi, että ehdottomasti juoksukontaktit Santulle. Sen nykyinen suoritustapa yksinkertaisesti vie liikaa aikaa, minkä olen toki aiemmin itsekin jo tiedostanut. Vaikka tässä kahden vuoden aikana on koitettu ties mitä keinoja, ei Santtua yksinkertaisesti saa juoksemaan alas asti, jos sillä on pieninkään aikomus pysähtyä. Puolessa välin kontaktiestettä hidastaminen on äärimmäisen hidasta ja katkaisee aina koko radankin jollain tavalla meidän kohdallamme,
Tosin aiemmalla kokemuksella sanon, että ennen kuin minulle tulee suoranainen treeniraivo, ei tavoite täyty. Treeniraivo tarkoittaa sitä, että on käsittämätön pakko lähteä treenaamaan vielä illalla kymmenen jälkeen, kun vihdoinkin raahautuu puolikuolleena kotiin. Silloin ei oikeastaan edes halua treenata, mutta jostain takaraivosta kumpuaa suoranainen palo. Juuri nyt minulla ei ole moista paloa minkään harrastuksen kanssa ja luultavasti moinen tulee sitten, kun rämmitään polveen asti hangessa tai jotakin. :D Se jää nähtäväksi. Juuri tämän palon puuttumisen vuoksi en ole kovin varmoin mielin tekemässä koirasta joulukuuhun mennessä voittajavalmistakaan, mutta eihän meillä mitään kiirettä ole. Treenataan sitten, kun siltä tuntuu.
Santtu poseeraamassa uuden pantansa kanssa - koska tämä oli jo tuloillaan, ei viime viikonlopun näyttelyistä tarttunut tuliaisia. Olen jo ajat sitten lopettanut laskemisen, mitä tulee Santun pantojen lukumäärään. Ei niitä muilla olekaan jokaiselle viikon- ja kuukaudenpäivälle omaansa. ;)
Kisasimme Santun kanssa viikonloppuna molempina päivinä ja aika laidasta laitaan tuli tunteita koettua ohjaajan taholta. Lauantaina teimme yhden hylyn ja kaksi ihanneaikaista vitosta, joista molemmat olisivat periaatteessa voineet olla myös nollia. Ensimmäisellä radalla oli meille todella hyvä etenemä, 3,29m/s, mutta teimme kepeillä virheen. Toisella vitosen radalla Santtu oli jo selkeästi väsynyt ja otti toiseksi viimeisen riman matkaansa. Näihin osasin vielä suhtautua järkevästi: sellaista agility välillä on. Niin pienestä kiinni.
Sunnuntaina teimme nollan. Olin todella tyytyväinen maalissa, mutta katsoessani aikaamme pettymyksen aalto pyyhkäisi ylitseni. Yli kolme sekuntia yliaikaa. Minun oli pakko viedä Santtu häkkiin ja lähteä itse ulos rauhoittumaan, koska pillahdin itkuun. En olisi ikinä kuvitellut, että puhtaan radan tekeminen voi tuntua niin pahalta. Se tuntui todella paljon pahemmalta kuin hyvät vitosen radat, joihin osasin olla tyytyväinen. Eikä se ole Santun vika. Tavoitteet ovat aina ihmisen asettamia. Santtu oli iloinen radan jälkeen, ja niin olisi minunkin pitänyt olla.
Hirveältä hyllyradaltakin voi löytää onnistumisia: meille se oli ehdottomasti tämä keinu!
Nyt, kun olen asioita saanut jo tovin pohtia, osaan ehkä asettaa asiat oikeisiin mittakaavoihin. Yliaikanolla ei ole maailmanloppu, vaikka siirtotulos jäikin saamatta yliajan vuoksi. Kyllä se ihanneaikanollakin sieltä vielä tulee, kunhan kaikki loksahtaa kohdilleen. Lisää kisoja on suunniteltu kalenteriin loppusyyskuulle, minkä lisäksi Jennan treenit alkavat piakkoin. Ei tästä voi olla muuta kuin suunta ylöspäin!
Molemmilla vitosen radoilla sijoituimme: A agilla toisiksi ja D agilla kolmansiksi.
Eilen kävimme kilpailemassa Santun kanssa Tuusulassa kolme rataa: kaksi agilityrataa ja yhden hyppyradan. Ei kyllä jotenkin ollut meidän päivämme, eikä homma ottanut sujuakseen. Kotiin palattiin kahden huonon vitosen ja yhden hyvän hyllyn saattelemana. En oikein tiedä, mistä homman sujumattomuus johtui, oliko kyseessä kenties erilaiset rutiinit (edeltävä päivä oli melko aktiivinen lepopäivän sijasta, koira näki, minne jätin palkan), helle vai jokin muu seikka.
Ensimmäinen agilityrata ei vain kulkenut. Santtu liikkui kuin täi tervassa, eikä lähtenyt edes minun perässäni etenemään. Kontaktit olivat todella hitaat. Positiivistakin radasta toki löytyi, sillä kepit olivat todella kivat! Santtu haki ne hyvin ja pujotteli varmana loppuun asti. Toiseksi viimeinen rima tuli alas, josta vitonen ja lisäksi saimme reippaasti yliaikaa etenemän ollessa 2,8m/s. Tällä radalla kuitenkin sijoituimme toisiksi, kun miniykkösiä oli kisaamassa vain viisi.
Hyvä hylly tehtiin siten, että putkesta löytyi väärä pää. Tällä radalla S lähti liikkumaan ihan ok:sti loppusuoralla ja teki hienon ja meille nopean puomin, vaikkakin läpijuoksuna... Tämä rata kuitenkin nostatti fiiliksiä hyppäriä varten, mutta siihen mennessä fiilikset olivat jälleen latistuneet, eikä Santtu lähtenyt taaskaan edes minun perässäni etenemään, joten sitä oli haastavaa ohjata. Se haahuili ihmeellisesti ja kepeiltäkin lähti puolesta välistä vain pois. :D Viimeisen välin olen tiennyt olevan meille ongelma, mutta että ihan keskeltä keppejä... Etenemäksi jäi 2,74m/s, joten ihan oikeasti emme liikkuneet eteenpäin.
Seuraavan kerran kilpailemme melko varmasti elokuun viimeisenä viikonloppuna. Toivottavasti silloin kulkisi käppänä vähän rivakammin taas. Vielä on kyllä hieman auki, missä kilpailemme, mutta eiköhän sekin selviä aikanaan.
Eilen herätyskello pirahti viideltä soimaan ja lähdin kiikuttamaan ulos epäuskoisia koiria. Tai no, oikeastaan epäuskoista Santeria. "Ei tähän aikaan vielä voi lähteä minnekään, mulla on kauneusunet kesken" tuntui koira mutisevan. Kuuden jälkeen auto kuitenkin starttasi kohti Tamperetta ja agilitykilpailuja, jonne ilmoittautumista en ollut ollenkaan suunnitellut - ilmoittautumisaika oli sulkeutunut kaksi päivää aiemmin, kun laitoin sähköpostia, voisinko vielä jälki-ilmoittautua. "Jos laitat tiedot tunnin sisällä, niin pääsette vielä mukaan" tuli paluupostissa ja no, sinnehän sitten lähdettiin!
Perillä oltiin ihan viimeisillä minuuteilla, kun paikalla piti olla puoli tuntia ennen luokan alkua ja olin ilmoittatumassa viittä vaille kahdeksan. Ajoissa kuitenkin, joten kuka niitä minuutteja laskee! Lämppälenkille mars ja sitten pääsinkin tutustumaan jo rataan, joka vaikutti mukavalta. Lämppäalueella ei ollut keppejä, joten ne jätettiin ihan vain karttuneen kilpailukokemuksen ja maanantain onnistuneiden treenien huomaan, vaikka ajatus pelottavalta tuntuikin.
Lähdimme kipittelemään agirataa hieman puolinukuksissa olevin fiiliksin ja kepeillä kisaepävarmuus näkyi edelleen. Kepit olivat hitaat ja jouduin auttamaan Santtua loppupäässä, mutta nollalla ratavirheellä kuitenkin tultiin maaliin. Positiivista oli kyllä se, että Santtu tuntui jossain vaiheessa rataa innostuvan hommasta, vaikka alkuradalla se ei ollut kovinkaan kiinnostunut. Puhtaan radan jälkeen jännitin vielä mediykkösten loppuun saakka sitä, kuinka paljon yliaikaa tuli ja ilokseni huomasin tuloslistasta, että olimme ehtineet ihanneaikaan etenemällä 3,26m/s ja olimme saamassa ensimmäisen merkinnän kisakirjaan!
Hiottavia asioita toki löytyy paljonkin. Noita kontakteilta vapauttamisia kiroan taas, kun käymme viikolla treenaamassa, mutta meidän etenemisvauhdillamme ei ole toivoakaan vaatia koiraa pysähtymään edes ykkösissä (toisaalta se työ nopeiden kontaktien eteen tietyillä kriteereillä pitäisi tehdä jo tässä vaiheessa, eikä ihmetellä myöhemmin, miksi koira hiippailee kisoissa). Minun pitäisi itse myös suhteuttaa paremmin oma liikkumiseni Santun vauhtiin, koska nyt pysähtelen radalla täysin turhaan.
Hyppärikin oli oikein kiva, vaikka en tiedäkään, mikä ratkaisu tuo oli olevinaan valssata ennen keppejä, kun olin suunnitellut siihen persjätön, joka olisi ollut ehdottomasti parempi Santun kanssa. Etenkin, kun en osaa valssata. :'D Kepit kuitenkin olivat jälkimmäisellä radalla paremmat kuin ensimmäisellä, joten ehkä on toivoa niistäkin saada joskus oikeasti "kisavalmiit". Etenemällä 3,43m/s ehdittiin jälleen ihanneaikaan, joten LUVAhan tältäkin radalta sitten irtosi. Molemmilla radoillamme myös sijoituimme: agiradalla tulimme toisiksi ja hyppärillä kolmansiksi. Jotenkin kyllä tuntuu makeammalta sijoittua ihan kunnon tuloksilla kuin esimerkiksi ensimmäisten kilpailuimme tuloksilla.
Samoissa kisoissahan kisattiin kääpiösnautsereiden agilityn rotumestaruus, mutta en tiennyt, että ykkösluokkalaisina voimme kisata siitä. Asia selvisi minulle kuitenkin, kun ratojemme jälkeen tultiin minua nykäisemään hihasta ja sanomaan, etten saa poistua paikalta ennen kuin kaikki käppänät ovat menneet, koska olimme vahvasti kiinni kahdella ihanneaikaisella nollalla mestaruussijoissa. Muutenkin kyllä näihin kisoihin oli lähdetty sillä ajatuksella, että näkee paljon snautsereita kisaamassa, joten en voi sanoa, että odottelu olisi juuri tehnyt muutoksia suunnitelmiin.
Päivä kuluikin nopeasti, kun oli hyvää seuraa ja saattoi puhua koirista (kiitos Julia!), kuvasi radalla meneviä käppäniä ja keskareita, lähti välillä omien koirien kanssa lenkille ja treenaili Santun kanssa kaukokäskyjä. Kaukokäskyjä on kai hieman liiaksi naputettu snautserin kalloon viime aikoina, kun se teki tekniikaltaan oikeanlaisia vaihtoja, mutta ennen kuin omistaja ehti edes inahtamaan. Ja niin pätevän oloisena Hörökorva sitten aina katsoi, kun oli tehnyt vaihdon takajalkoja liikuttamatta. Sen saattoi miltei kuulla kysyvän, missä palkkio viipyy ja moittivan siitä, että palkkaus ei nyt ole ihan oikein ajoitettua, kun sitä ei kuulu ollenkaan.
Radoilla näkyikin paljon kivoja käppäniä. Kuvia tulen lisäämään tänne, kunhan saan käsiteltyä. Oli jotenkin lohduttavaa huomata, että se on varsin yksilöllistä kolmosissakin, kuinka nopeita käppäniä siellä näkyy. Minusta kun on tuntunut, että Santtu on maailman ainoa hidas käppänä ja kaikki muut etenevät pitkälti yli nelosen etenemiä. Toki joukkoon mahtui pari supernopeaakin agiliitäjää ja kourallinen nopeita, mutta myös jonkin verran niitä hitaampia.
Pitkä päivä palkittiin lopulta vielä kolmannella sijoituksella, kun tulimme rotumestaruuksissa tuloksellamme kolmansiksi. Minä kun en alunperin ollut edes osannut ajatella, että moinen olisi mahdollista! Tämä varmaankin oli Santun agiliitelyuran tähtihetki, toista moista tuskin tulee olemaan, jahka nousemme ylempiin luokkiin kisaamaan. Panostetaan sitten niihin muihin lajeihin ja hankitaan meriittiä niissä. ;)
Hieno päivä oli kyllä kaiken kaikkiaan! Vielä tänäänkin olen ihmetellyt, ehdimmekö me oikeasti muka ihanneaikoihin, mutta kyllä me taisimme ehtiä ja vielä ihan reippaasti. Ilmeisesti kakkosluokka sitten ihan oikeasti kutsuu joskus, kun saamme viimeisen nollatuloksen.
Viime viikko kului enemmän tai vähemmän hevosten parissa, kun keskiviikkona kävimme Hangossa haistelemassa Seahorse Weekin tunnelmia jokavuotisen tapamme mukaisesti ja viikonlopun vietin Vermon Poninäyttelyssä new forestien virallisena valokuvaajana. Koirajuttujen päivittämiselle tai koirakuvien käsittelylle ei siis oikein ole jäänyt aikaa, kun hevosia tuli kuvattua kolmentuhannen ruudun verran ja rankan karsinnankin jälkeen käsiteltävää riitti. Nyt kuitenkin "työt" on saatu tehtyä ja voin hyvillä mielin syventyä koiramaisten kuulumisten purkamiseen.
Perjantaina kävimme taas Herra Hörökorvan kanssa ryhmätreeneissä ja Santulle kyllä selkeästi treenitauko on tehnyt terää, sillä se teki jälleen reippaana ja iloisena. Taakaleikkaukset sille ovat edelleen turkasen vaikeita ja vaikka ne saatiin kohtuullisesti toimimaan, valitsen sen kanssa ehdottomasti jonkin toisen ohjauskuvion ennemmin kisoissakin. Muutoinhan ohjaaja on ongelmiemme alku ja juuri. Helppoahan se olisi, jos ongelma olisi koirassa, mutta tuskin se ikinä on. :D
Vaikka Santtu eteni hyvin, pitää minun muistaa suhteuttaa vieläkin enemmän omaa liikkumistani sen tahtiin, koska olen liian nopea ja samoin kiihdytän liian nopeasti - harvemmilla koirakoilla taitaa olla näin päin ongelmia. Yleensä ohjaaja taitaa olla se liian hidas ja myöhässä oleva osapuoli. ;) Kepeilläkin huomattiin, että koira kyllä lähtee aina hakemaan oikein, mutta koska se on hidas ja se on minikoira, pitää minun edetä kohti toista keppiä kunnes koira on pujottelemassa. Hiemankin liian aikainen suhaaminen johonkin suuntaan saa Santun avoimesta kulmasta hakeutumaan seuraavaan väliin, koska käännän sen omalla liikkeelläni siten.
Tämä aksakausi loppuu elokuun lopussa ja muutoksia on meidän osaltamme luvassa. Jätin hakematta ryhmätreenipaikkaa (koska ainoana minulle sopivana arkipäivänä on mielestäni vain "jämäryhmiä", joissa treenaaminen ei kehitä minua ohjaajana riittävästi) ja sen sijaan hain Jenna Caloanderin treeneihin kahdesti kuukaudessa. Toivottavasti meille paikka aukeaa, koska muutoin olemme ilman minkäänlaisia ohjattuja neljä kuukautta, vaikka samalla vähän valmiiksi hävettääkin, kun olen itse niin tumpelo. Olen kuitenkin kuullut noista treeneistä niin paljon hyvää, että päätin viimeinkin uskaltautua edes hakemaan, olenhan paikkoja katsellut jo varmaan vuoden päivät.
Keskiviikkona lähdimme pienen hörökorvaisuuden kanssa pitkästä aikaa hieman treenaamaan kentälle. Mitään ihmeellistä emme tehneet, vaan pidimme lähinnä hauskaa ja valkkailin pari suorahkoa pätkää, joilla olisi hyvä edetä tiedossa olevaa palkkiota kohden. Ja tulipahan taas todettua, että ei koiran esteosaamisessa pitäisi olla ongelmaa (pujotteluongelmat kisoissa). Pitkästä aikaa kokeilimme pienen snautserin irtoamistakin, mutta totesin sen jälleen kerran melko kannattamattomaksi tavaksi toimia. Hyvähän se kuitenkin on tietää, että koira irtoaa jonkin verran, mikäli sille joskus tulee tarvetta. Toistaiseksi kuitenkin ohjaajan mukana kipittäminen tuntuu parhaiten toimivalta ratkaisulta, mitä tulee koiran etenemiseen. Niin tavoitellemisen arvoista palkkiota ei taidakaan olla, että snautseri sen tähden liikkuisi itsenäisesti kunnolla eteenpäin.
Lauantaina kävimme Santun kanssa kilpailemassa yhden agilityradan Helsingissä huolimatta siitä, että olin viettänyt lähes koko kuluneen viikon sairastellen ja lauantainakin vielä aamupalaksi napattiin buranaa. Olin kyllä ilmoittautunut kahdelle radalle, mutta toinen rata olisi ollut ulkona ja siellä oli niin tuskaisen kuuma, ettei koira meinannut jaksaa siellä edes lämmittely- ja jäähdyttelylenkkejä. Koin paremmaksi vaihtoehdoksi jättää toisen melko varmasti huonon radan kipittämättä.
Juoksemamme rata olikin varsin kiva ja Santtu eteni ihan hyvin, mutta kepeillä epävarmuus muistutteli todella olemassaolostaan ja niiltä vitonen. Santtu teki muuten kuitenkin hyvällä fiiliksellä, joten olen ihan tyytyväinen, kun huomioidaan kaikki kisoja edeltävät seikat. Vitosesta ja runsaasta yliajasta huolimatta sijoituimme toisiksi. Nyt pitäisi ehkä ennen seuraavia kisoja päästä treenaamaankin, eikä maata miltei kahta viikkoa sängyn pohjalla potien jotakin tautia. Voisi olla tuloksetkin ongelmien korjaamisen suhteen parempia kuin nykyisellä tavalla.
Kesäkuu meni suunnitelmiemme osalta hieman puihin, kun hihnanpää sairasteli puolet kuukaudesta ja tälläkin hetkellä pukkaa vielä normaalia flunssaa päälle - johan tässä välissä oli kaksi päivää, kun pääsimme lenkkeilemään normaalisti... Jostain kumman syystä ei sitten tokoiltu kolmesti viikossa ja aksailtu kahta kertaa viikossa, vaikka niin kovin suunnittelinkin.
Kesäkuumme kuitenkin sisälsi...
1. Ihanissa maisemissa lenkkeilyä 2.Lomareissun3. Eläinlääkärikäynnin, koska S oli reissusta palattuamme hieman omituinen: koiralla ei kuitenkaan ollut pissatuledusta tai eturauhasongelmia (ultrattiinkin, jotta saatiin varmuus), mutta anaalirauhaset olivat hieman täydet (olin niitä epäillytkin) 4.Ensimmäiset viralliset agilitykilpailut
1. Lintupaistin suunnittelua 2. Painonnostoa, kun testasin, meneekö R vielä sylikoiran määritelmään - eikös tuo nyt mene? ;) 3. Kiipeilyä - Röllillä on jostakin syystä paha tapa heti kivuta ylöspäin, mikäli se vain pääsee. Tässäkin olimme menossa kentälle treenaamaan, enkä ehtinyt edes kissaa sanomaan ennen kuin koira oli tuolla. 4. Koiralapsen toteamista melko riisenin näköiseksi jo.
1. Kaupungilla kävelyä 2. Rantalenkkeilyä 3. Turkin kunnon ihastelua
1.Toisen kesälomareissun koiraharrastuksen nimissä, vaikka matkaseura olikin eri tällä kerralla. 2. Rennosti oleilua (majoituspaikassa ei tosiaan yksikään koiristamme stressannut liiaksi. Santulla oli oma sänky, kuten minullakin, mutta R&O joutuivat jakamaan..) 3.Välttämättömiä varustehankintoja 4. Toiset ja kolmannet aksakisamme
1. Sen toteamista, että yhden hengen sänky on ihan riittävän tilava yhdelle ihmiselle ja kolmelle koiralle, vaikka yksi näistä onkin jo miltei vasikan kokoinen. Sopu sijaa antaa. 2. Kauniita auringonlaskuja milloin missäkin maisemissa. 3. Hieman lisää varustehankintoja.
1. "Eeeen se minä ollut"-vakuuttelua, kun epäilin jonkun syöneen kukkia... Ja eihän tuolla ilmeellä varustettu koiralapsi voi olla syyllinen. ;) 2. Sairastamista useampaan otteeseen. Yksin ei tarvinnut kertaakaan kyllä olla. 3. Koirien itsetunnon polkemista 4. Kylillä käynnin.
