Sydän syrjällään

Lähdimme eilen mustien kanssa retkeilemään Teijon kansallispuistoon. Kävimme siellä kesälläkin matkallamme Turkuun, mutta silloin toki matkassa oli kolmaskin mukana ja tyydyimme lyhyempään lenkkiin, sillä Rölli oli vielä niin nuori. Nyt kiersimme noin kolmetoista kilometriä, mikä on edelleen mielestäni turhan pitkä reissu Röllin ikäiselle tehtäväksi ja liian pitkä Otollekin, mutta en kuitenkaan usko, että kerrasta on sen suurempaa haittaa, kun molemmat saivat olla miltei koko ajan vapaana ja määrätä itse etenemisensä. 

Vaan Rölli kyllä aiheutti retkellä huolta ja kovin aiheuttikin, kun se meinasi hukkua suolampeen. Yhdessä kohdassa aloin ihmettelemään kummallisen kuuloista lintua, ja katsastaessamme viereiseen suolampeen, näimme siellä Röllin korviinsa asti jossakin liejussa. Pois Rölli ei tietenkään omin voimin päässyt, ja se vaikutti luonnollisesti hyvin hätääntyneeltä. Onneksi koira saatiin kuitenkin ongittua sieltä ylös ja näinkin ikävässä tapauksessa minun on hehkutettava Röllin luonnetta. Mudat päältään ravisteltuaan koira oli kuin mitään ei olisi tapahtunut ja elämä jatkui ennallaan. Siinä kyllä sai omistaja muutaman sydämentykytyksen, kun koiran bongasi... Toivottavasti vastaavilta saataisiin jatkossa välttyä! Vaan Rölli on kyllä niin tohelo ja hölmö, että epäilen tämän toiveen toteutumista. 

Onneksi tuota yhtä tapausta enempää ei sattunut retkellämme mitään suunnittelematonta ja loppureissu sujui hyvissä merkeissä. Tosin, jotta Rölli olisi pätevä retkeilykaveri, on sen pääkoppaan istutettava vielä malttia. Kuten kotonakin, keitti Röllillä ihan yli, jos näimme muita kulkijoita tai jos se joutui odottamaan ihmisten evästäessä. Meidän ei tosiaan tarvitse nähdä kuin yksi ihminen, ja Rölli menee ihan jännittyneeksi, alkaa piippaamaan, juoksemaan ympyrää ja pakka niin sanotusti leviää käsiin. Keskittymiskyky on tipotiessään. Mutta eiköhän se siitä ajan kanssa, kunhan ei aleta välttelemään sitä, että ulkonakin voi tapahtua jotakin. Minä niin kaipaan minun Santtuani. Minun Pätevää Santtuani, joka oli varma ja rohkea olematta sählääjä. Jolla ei keittänyt yli. Joka kulki kanssani ihan minne vain. Jonka kanssa saattoi vain olla. 

Viikko

Tapahtuneesta on kulunut hämäävän vähän aikaa siihen nähden, että se on tuntunut ikuisuudelta. Ikuisuudelta ilman minun pientä Hörökorvaani. Vaikeaa on ollut, mutta ei kukaan varmaan väitäkään, että helppoa pitäisi olla, jos menettää jotakin niin tärkeää kuin Santtu oli minulle. Onneksi viikonlopun jälkeen koitti arki ja oli pakko tehdä asioita, vaikka ei huvittanut. Ei se surua vie pois, mutta ohjaa ajatuksia toisaalle, kun jokaisesta päivästä on tsempattava itsensä jotenkin läpi.

Ottoon ja Rölliinkin suremiseni ikävä kyllä vaikuttaa. En nauti niiden kanssa olemisesta ja tekemisestä samalla tavalla kuin nautin Santun kanssa olemisesta. Välillä on ollut todella vaikeaa lähteä edes ulos lenkille mustien kanssa ja ajatus on tuntunut jopa vastenmieliseltä. Koko lenkkikin on saattanut kulua sen tunteen vallassa, etten haluaisi olla siellä. En haluaisi olla siellä niiden kanssa, vaan Hörökorvani kanssa. Santtu osasi miltei lukea ajatukseni ja sillä oli sellaisia tapoja, joita näiltä kahdelta ei kuuna päivänä tule löytymään. Minun pieni Jäävuoreni oli ehdoton ykkönen minulle.

Siitäkin olen kuluneella viikolla tuntenut syyllisyyttä, että Santtu oli selkeästi minulle tärkein koiristamme. Eihän suosikkeja saisi olla, mutta niin vain minulla oli. En menettänyt pelkästään koiraa. Menetin Santun. Rölli ja Otto ovat minulle enemmänkin "vain" koiria. Tärkeitä toki, mutta aivan eri tavalla. Ehkä joistakin koirista jääkin "vain" koiria ja joistakin tulee enemmän. Minusta jotenkin tuntuu, ettei tärkeimmän paikalle mahdukaan kerrallaan kuin yksi koira ja minun kohdallani se paikka oli varattuna Santulle.

Kun maailma kääntyi ylösalaisin

Tiistai-iltana kaikki oli vielä ihan hyvin. Lenkkeilimme normaalisti, ja mietin, kuinka tekisimme seuraavana päivänä aamulenkin kauemmas pelloille kameran kera, koska olin nähnyt siellä tiistaiaamuna todella näyttävän auringonnousun. Vaan keskiviikko tuli, eikä tuonut mitään hyvää mukanaan. Herätessäni huomasin, ettei Santtu tuttuun tapaan pompannut sänkyyn antamaan pusuja ja noustuani ylös näin sen oven edessä makaamassa. Se yritti ylös, mutta ei päässyt. Takapää petti yhä uudestaan, kun se yritti ylös. Purskahdin välittömästi itkuun ja aloitin soittokierroksen.

Saimme onneksi eläinlääkäriajan alle tunnin päähän läheiselle eläinklinikalle. Siellä eläinlääkäri teki ensimmäisen tutkimuksen ja sanoi, että tässä on magneettikuvien paikka. Röntgenistä ei luultavasti olisi mitään hyötyä. Koira ei ollut kivulias, vaikka se oli halvaantunut. Eläinlääkärillä oli tällä hetkellä jo epäilyksensä siitä, mikä vaiva olisi ja paikallisti sen selän alueelle. Saimme lähetteen Viikkiin, jonne lähdimme kiireellä - matkalla ei saisi pysähtyäkään. Viikissä pääsimme miltei heti neurologiselle osastolle, jossa koiralle tehtiin alussa tutkimus. Santulta löytyi syväkiputunto, mikä oli ennusteen kannalta hyvä juttu. Se miltei kävi kiinni pitelijöihinsä, kun asiaa testattiin.

 

Matka jatkui röntgeniin ja magneettikuviin, joiden tuloksia odotimme pelonsekaisten tuntemusten kera muutaman tunnin. Lopulta magneettikuvista tehtiin löydös: selkäydininfarkti. Se tiesi pysyviä hermovaurioita. Kuntoutuminen olisi kuitenkin mahdollista, mutta sitä ei kukaan tietäisi, oppisiko koira kävelemään, jäisikö sille ontumaa, laahamista tai muita heikkouksia, jolloin kuntouttaminen olisi tehty turhaan vai toipuisiko se aktiiviseksi liikkujaksi. Prosentit sen suhteen, oppisiko koira kävelemään, olivat 80% ja 20% - suurempi prosentti olisi toipumisen kannalta. Kuntoutuminen veisi kuitenkin useita kuukausia ja monelle kuntoutuneelle jäi kuitenkin ongelmia liikkumisen kanssa. Jätimme Santun klinikalle tehohoitoon alustavasti pariksi päiväksi, jotta saisimme punnita vaihtoehtoja kunnolla. Eläinlääkäri soittaisi kuulumisia seuraavana päivänä.

Vietimme yhdeksän tuntia eläinlääkärissä. Kotona minun oli kuitenkin jaksettava vielä miettiä kaikkia vaihtoehtoja, joissa tuli ottaa huomioon se, että kuntoutuminen parhaassakin tapauksessa veisi todella pitkään, eikä koira välttämättä edes kävelisi kuukausiin. Santtu kuitenkin oli elänyt aktiivista elämää, liikkunut kymmenestä viiteentoista kilometriä päivässä ja harrastanut useampaa lajia. Olisiko oikein kuntouttaa sitä niin pitkään? Jotta kuntoutus mielestäni olisi kannattanut, olisi koiran tullut toipua siten, että se olisi voinut liikkua kohtuullisesti päivittäin, jotta sen elämä olisi minun näkökulmastani katsottuna ollut elämisen arvoista. Vaakakuppi alkoi kääntymään melko vahvasti illan aikana siihen suuntaan, että minun arvojeni mukaisesti ei ole oikein lähteä kuntoutukseen.

Yön aikana sain nukuttua pari tuntia. Minulla oli koko yön hirveä tunne siitä, että olen eläinrääkkääjä, kun olen jättänyt halvaantuneen koiran vieraaseen paikkaan. Vaikka tilaan ei varsinaisesti kipuja liitykään, kärsii mielestäni koira siitä, ettei se kykene liikkumaan. Aamulla herätessäni päätös oli muodostunut jo vahvaksi: oikein olisi päästää irti. Olin kuitenkin luvannut seurata vielä perjantaihin asti, joten sovimme miesystäväni kanssa, että lähdemme klinikalle illalla vierailuaikana katsomaan. Sitä iltaa vaan ei ikinä tullut. 

Aamulla patistin jalkani lenkille. Tiesin, ettei kotiin murehtimaan jääminen auttaisi. Noin vartin juostuani Santtua hoitanut eläinlääkäri soitti. Santun tilanne oli pahentunut yön aikana - joskus lopulliset vauriot tämän tyyppisissä jutuissa tulevat hitaammin. Santun syväkiputunto oli kadonnut täysin, mikä muutti ennusteen positiivisesta täysin toiseen suuntaan. Viikosta kahteen viikkoon olisimme voineet seurata, palaako tunto vai onko Santtu täysin "menetetty tapaus". Sillä hetkellä viimeistään tiesin jokaisella solullani, että oikein olisi päästää irti. Santun kärsimyksiä ei voisi enää pitkittää. Annoin luvan siihen, että Santtu nukutettaisiin heti ikiuneen, koska olisin itse päässyt vasta illalla mukaan, vaikka se pahalta tuntuikin, etten saisi hyvästellä rakasta ystävääni.

Ja niin päättyi maallinen vaellus pienen

Joutui hän jatkamaan sinne, minne en seurata voi

Lepää rauhassa maailman rakkain hörökorva

Puhelun suljettuani vain lysähdin pusikkoon itkemään. Vietin siellä valehtelematta puoli tuntia. Asia oli liian kamala edes käsitettäväksi ja sitä se on edelleenkin. En voi uskoa, ettei Santtu enää ikinä tule aamulla antamaan pusuja. Siinähän se vasta oli. Santtu ei enää koskaan tule ovelle vastaan. Ei ole yhteisiä lenkkejä. Santtu ei enää taistele leluista kanssani. Minun pätevä Jäävuoreni ei enää ole täällä, vaikka meillä piti vielä olla kymmenen vuotta yhteistä matkaa taivallettavana. Kaikkihan oli ihan hyvin vielä hiljattain. Elämä tuntuu niin epäreilulta, enkä voi olla kysymättä, miksi tällaista voi tapahtua ja miksi juuri Santulle. Minun täydelliselle pienelle Hörökorvalleni. 

Tässä ei lohduta se, että nikamat olivat edelleen priimaa kaikissa kuvissa, enkä olisi itse voinut tilanteelle mitään. Ehei. Se ei tunnu ollenkaan helpottavalta tekijältä, että kyseessä on vain huono tuuri, eikä rakenteellinen tai perinnöllinen juttu. Se tuntuu niin kamalan epäreilulta ja julmalta, että minulta riistetään jotain näin tärkeää aivan liian aikaisin. Varoittamatta. En minä voi elää ilman minun Santtuani. En vielä. Minussa on tyhjyyttään ammottava aukko, jota ei voi kukaan paikata.

Kaikki postauksen kuvat ovat tiistailta - ikinä en olisi uskonut, että torstaina koko maailma loppuisi. 

Kuin pahasta unesta tää ois

Lepää rauhassa maailman rakkain hörökorva
Backout's Iceberg 

29.10.2011 - 15.10.2015

Sinä tulit suoraan sydämeeni, 
sinä toit lohdun murheeseeni. 
Sinä olit pieni, mutta silti suuri niin, 
jäät luokseni ainiaaks ajatuksiin.

Syyskuu

Ensimmäinen "arkikuukausi" meni ohi niin, että hujahti. Hirveästi ei tullut kännykälläkään kuvattua, mutta kokosin kuitenkin syyskuun materiaalit yhteen nippuun, kuten olen tehnyt aiempinakin kuukausina. Näitä on mielestäni niin mukava katsella, kun fiilis on ihan erilainen kuin kuvaamalla kuvatuissa kuvissa. Kuvat eivät ole aikajärjestyksessä. 

Syyskuussa... 

 1. Rölli askarteli useampaan otteeseen - tässä on syöty kuumemittari. Riisenilapsi taisi ajatella, ettei omistaja sairastu, jos ei voi mitata kuumetta. ;) -  2. Taistelin hyvin vastahakoisen trimmattavan kanssa. :D Rölli vaikutti vain nauttivan pyynättävänä olemisesta... - 3. ♥ - 4. Mittailimme silmämääräisesti kokoeroja. 

1. Koirilla oli ensimmäistä kertaa tänä syksynä sadetakit päällä - Röllilläkin oma hieman isompi takkinsa, joka löytyi kympillä "Hurtta outletista". Ei tosiaan paha hinta, kun pikkupoikien takeista pulitettiin aikanaan melkein viittäkymppiä kappaleelta! - 2. Näyttelyihin valmistautuminen meni miltei niin kuin piti, kun unohdin kokonaan varata Röllille trimmauksen. :D Niinpä piti itse tarttua tuumasta toimeen! - 3. Rölli ei paljoa mudasta piitannut. Se ui jokaikisessä mahdollisessa rapaojassa. - 4. Etsimme Santun kanssa uusia reittejä - tämä polku ei valitettavasti lopulta johtanut minnekään, mutta nättiä oli silti!  - 5. Kävimme kahden silminnähden stressaavan koiran kanssa näyttelyissä. -  6. Ihastelimme syksyn väriloistoa

Ei näistä muuta kuin ♥♥♥

1. Santtu alkoi pääsemään mukaan pk-juoksulenkeilleni, kun säät viilenivät. - 2. Röllikin sai vielä toisinaan olla vapaana aamulenkeillä - niinä päivinä, kun lintuja lenteli paljon, oli riisenilapsi hihnassa, koska autotie on ihan vieressä ja Rölli bongaa linnut vielä tien toiseltakin puolelta. - 3. Totuttelimme pimeällä tehtyihin iltalenkkeihin. Hävettää kyllä myöntää, mutta heijastimet uupuvat yhä edelleen meiltä kokonaan muualta kuin koirien pannoista ja hihnoista...  - 4. Teimme sateisilla säillä lenkkejä ja harmittelimme sateen lakkaamista. 

1. Kävimme Jennin kanssa Nuuksiossa juoksemassa ja Santtukin pääsi mukaan. S on kyllä niin pätevä metsäkaveri, ettei ole pätevämpää. ♥ -  2. Rölli röllötteli useampaan otteeseen samaan tapaan kuin pikkupojat, mikä on mielestäni hyvin hassua, koska se on niin iso. :D - 3. Nautimme aurinkoisista päivistä. 

1. Myönnyin harvinaisen aikaisin tänä syksynä kiikuttamaan pimeinä iltoina metsässä taskulamppua mukanani. - 2. Totesin, että on ihan kivaa olla aamupäivät kotona, kun saa lenkkeillä valoisaan aikaan mitä kauniimmissa paikoissa. - 3. Ihailimme kauniita päiviä. - 4. Tokoilimme pätevän Hörökorvan kanssa. 

1. Nautimme väriloistosta (tämänkin voi mainita vaikka kuinka moneen otteeseen näköjään!) - 2. Santun kanssa aksailimme pariin otteeseen Jennan treeneissä - kyllä ohjaajankin sykkeet saadaan toisinaan käymään korkealla. ;) - 3. Santtu lällätteli Röllille usein, kun sillä on etuoikeuksia ja niihin lukeutuu aamulenkeillä vapaana oleminen, jolloin voi noutaa kaikkia risuja ja tulla härkkimään muiden nenille. - 4. Röllikin näytti toisinaan ihan pätevältä.

Syyssnautserit

Hirveä liuta kuvia on jäänyt roikkumaan kansion syövereihin, vaikka mielestäni en ole edes ehtinyt kaivamaan kameraa esille. Tarkempi selailu kuitenkin osoitti, että ihan julkaisukelpoistakin materiaalia on tullut kuvattua - eivät nämä mitään taideteoksia ole, mutta mielestäni kivoja perusräpsyjä. Kauneimmat syysvärit alkavat vasta hiljalleen tulemaan esille, joten näissä kuvissa niitä ei vielä juuri näy. 

Näin syksyn tullen snautserit tuntuvat piristyneen viilenneistä ilmoista ja Santtukin on ollut varsinainen sähköjänis! Yhtenä päivänä se vain pomppi paikoillaan, vispasi häntäänsä ja komensi minua. Mikäli erehdyin ottamaan jotakin leluksi laskettavaa käsiini, kävi valkoinen pikkusnautseri käsiini kiinni. On kyllä ihanaa, kun jämerinkin tapaus poppoostamme nauttii niin selkeästi tästä vuodenajasta.