Kisasimme Santun kanssa viikonloppuna molempina päivinä ja aika laidasta laitaan tuli tunteita koettua ohjaajan taholta. Lauantaina teimme yhden hylyn ja kaksi ihanneaikaista vitosta, joista molemmat olisivat periaatteessa voineet olla myös nollia. Ensimmäisellä radalla oli meille todella hyvä etenemä, 3,29m/s, mutta teimme kepeillä virheen. Toisella vitosen radalla Santtu oli jo selkeästi väsynyt ja otti toiseksi viimeisen riman matkaansa. Näihin osasin vielä suhtautua järkevästi: sellaista agility välillä on. Niin pienestä kiinni.
Sunnuntaina teimme nollan. Olin todella tyytyväinen maalissa, mutta katsoessani aikaamme pettymyksen aalto pyyhkäisi ylitseni. Yli kolme sekuntia yliaikaa. Minun oli pakko viedä Santtu häkkiin ja lähteä itse ulos rauhoittumaan, koska pillahdin itkuun. En olisi ikinä kuvitellut, että puhtaan radan tekeminen voi tuntua niin pahalta. Se tuntui todella paljon pahemmalta kuin hyvät vitosen radat, joihin osasin olla tyytyväinen. Eikä se ole Santun vika. Tavoitteet ovat aina ihmisen asettamia. Santtu oli iloinen radan jälkeen, ja niin olisi minunkin pitänyt olla.
Nyt, kun olen asioita saanut jo tovin pohtia, osaan ehkä asettaa asiat oikeisiin mittakaavoihin. Yliaikanolla ei ole maailmanloppu, vaikka siirtotulos jäikin saamatta yliajan vuoksi. Kyllä se ihanneaikanollakin sieltä vielä tulee, kunhan kaikki loksahtaa kohdilleen. Lisää kisoja on suunniteltu kalenteriin loppusyyskuulle, minkä lisäksi Jennan treenit alkavat piakkoin. Ei tästä voi olla muuta kuin suunta ylöspäin!
Molemmilla vitosen radoilla sijoituimme: A agilla toisiksi ja D agilla kolmansiksi.
No, mutta hyväksytyn tuloksen saaminen on aina voitto, vaikka siinä pieniä kauneusvirheitä olisikin. Ole armollisempi itsellesi ja Santulle! Jonkin verran aksaharjoituksia ja -kisojakin seuranneena olen sitä mieltä, että kun saatte keppeihin paremman rytmin, niin aika paranee. Se taitaa vaatia aika paljon toistoja, mutta kun hyvä rytmi kerran löytyy, se myös säilyy koiran liikemuistissa. Jatkoon!
VastaaPoista