Aika kuluu niin nopeasti. Siitä on jo vuosi, kun maailman hienoin vanha muori nukkui pois ja pääsi paikkaan, jossa ei ole kipuja ja jossa voi jahdata jäniksiä loputtomiin, syödä hevosenlantaa ja räkyttää sielunsa kyllyydestä. Lopetuspäivänä minua ei itkettänyt lainkaan: saattelin vain lapsuudestani lähtien mukanani olleen pienen viimeiselle matkalleen rauhallisin tuntein tietäen, että sen kärsimykset loppuvat. Itkuni oli itketty siihen mennessä jo moneen kertaan siitä lähtien, kun muori sai noin vuosi aiemmin diagnoosin sydämen vajaatoiminnasta. Siitä diagnoosista lähtien tiesin lopun kellon lähtevän tikittämään. Aikaa ei ole ikuisesti, mutta monta hienoa vuotta ja monia muistoja Sini meille antoi. Tärkeimmät noista muistoista on tallennettu mieleeni ja siellä ne pysyvät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti