Tänään on kuukausi siitä, kun näin Santun viimeisen kerran. Kun koskin Santtua viimeisen kerran. Huomenna on kuukausi siitä, kun maailman pätevimmän Hörökorvan sydän lakkasi lyömästä. En vieläkään voi käsittää, miksi näin piti tapahtua. Kauttaaltaan terveeksi kuvattu koira, jonka selkä oli priimaa vielä tuona kamalana päivänäkin röntgenkuvissa. Silti selkäydinnestettä pääsi verenkiertoon aiheuttamaan infarktin. Miksi? Siihen kysymykseen tuskin osaa kukaan vastata. Ei ainakaan vielä.
Saavutimme niin vähän. Yhteistä matkaa oli kuljettu vasta murto-osa ja sitä piti olla paljon enemmän edessä kuin takana päin. Enää ei ole valkoista parrakasta herättämässä aamulla. Ei laittamassa tassuaan käteni päälle. Ei ole yhteisiä retkiä, yhteisiä treenihetkiä tai huoletonta yhdessäoloa. Porukan ainoa pätevä on matkannut pois, enkä usko tästä kokoonpanosta löytyvän yhtään sen tittelin ansaitsevaa. Santtu vaan oli PÄTEVÄ, niin terveydeltään, luonteeltaan kuin karvaltaankin. Toista samanlaista en halua, mutta toisen pätevän haluaisin. Sellaista ei vaan ole helppo löytää. Se on täysin tuuripeliä.
Oikeesti, otan osaa <3 Harmillista, että näin tapahtui, mutta muista, että Santtu sai elää parhaan mahdollisen elämän sinun luonasi. Santtu rakasti sinua vähintäänkin yhtä paljon, kuin sinä häntä. Siksi teit oikean päätöksen. Santtu merkitsi sinulle enemmän, kuin paljon. Huomaan sen. Mutta niin sinäkin merkitsit Santulle, ja varmasti Santtukin on tyytyväinen valintaasi.
VastaaPoistaÄlä sure liikoja, ja toivon, että elämääsi tulisi paljon positiivisia asioita näin surun keskelle!
Kiitos kommentistasi. :)
Poista