Kuulumispostaus

 

Viime sunnuntaina kävimme Santun kanssa kertaamassa hieman agilityn alkeiskurssilla käytyjä asioita läpi tänään alkaneen alkeisjatkokurssin vuoksi. Sain tältä kerralta kuviakin, sillä olimme äitini ja Oton kanssa kentällä, kun saman perheen koirat saavat käyttää kenttää ilmaiseksi heidän alkeiskurssinsa ajan. Santusta olevat kuvat on siis poikkeuksellisesti kuvannut äitini, kun yleensä blogissa on vain minun ottamiani kuvia esiintynyt.

Tuonne, missä me käymme Santun kanssa agilityssä, en ole saanut aikaseksi vielä lähettää edes jäsenhakemusta, joten sinne kentälle meillä ei edes olisi pääsyä. Ja onhan se mukavampaa käydä tuossa viiden kilometrin päässä, jonne olen Santun kanssa mennyt aina metsiä pitkin hölkäten, kuin useamman kymmenen kilometrin päässä olevalla kentällä. Päätin kuitenkin, että jos luustokuvissa ei ilmene ensi viikolla mitään agilityä estävää, niin laittelen silloin vihdoinkin sitä jäsenhakemusta menemään, jos ryhmäänkin sitten joskus pääsisimme.

Keskiviikkona pyörähdimme Santun puolikaljusta ja Oton räjähtäneestä olemuksesta huolimatta mätsärissä, kun kerrankin oli oikeasti lähellä sellainen - ei siis tarvinnut ajaa useampaa kymmentä kilometriä misseilemään. Huomasi kyllä, ettei herra valkoinen ole käynyt pitkään aikaan missään, sillä sille oli käsittämättömän vaikeaa olla rauhallisesti aloillaan jälleen ilman käskyä. Ihan ymmärrettävästi kuitenkin esimerkiksi tokossa on helpompaa sen johdosta, että on jokin selkeä juttu, jota tehdään, verrattuna ilman mitään varsinaista käskyä hihhulointiin.

Kehässä Santtu mielestäni esiintyi hyvin, mutta luultavasti ulkonäöstä johtuen saimme pelkän sinisen nauhan - ainoat sijoituksethan Santtu on saanut ollessaan näyttelykarvassa ja näyttelytrimmissä. Eipä tuolta siis lähdetty mitään hakemaankaan. Silti kyllä vähän harmittaa, kun edes syytä ei kerrottu, vaikka monille muille kerrottiin (tyylillä teille sininen nauha tänään, koska...). Ottokin sai ihan oletetusti pelkän sinisen nauhan, vaikka käyttäytyikin tällä kerralla kehässä paljon tavallista paremmin. Jos Oton kohdalla voi vielä edes tavallisesta puhua, sillä se on käynyt mätsäreissä kuitenkin paljon Santtua vähemmän. Saa nähdä, että mitä sen kanssa sitten tapahtuukaan taas, kun hallikausi alkaa. Ihan kiva kuitenkin, että kerrankin järkättiin jotain lähelläkin, vaikka olisinkin viihtynyt mieluusti kehässä hieman pidempään ja halunnut mahtua liikkumaan nauhakehässä paremmin.

Torstaina oli tuttuun tapaan luvassa tokoilua ryhmässä Santun kanssa. Treenasimme taas luoksepäästävyyttä, paikkamakuuta, luoksetuloa, seuraamista (etenkin liikkeellelähtöjä ja kulmia) ja jättäviä. Santun paikkamakuu on kyllä ainakin tässä ryhmässä kohtalaisen varma - vaikka vieressä makaava riiseni lähti kaksi kertaa, pysyi Santtu paikallaan. Luoksetulomme kuulemma oli hyvä, eli se on ainakin tällä hetkellä poissa murehdittavien listalta. 

Päänvaivaa aiheuttaa edelleen se, kun Santun pitää jäädä liikkeestä seisomaan, sillä en vain saa opetettua sitä. Argh, en ymmärrä, että miten se voi olla niin hirvittävän hankala liike. Ilman harjoittelua ei synny tuloksia, mutta kun harjoittelullakaan ei tunnu syntyvän tuloksia, niin tuntuu kuin olisin umpikujassa. Tämä oli ongelmamme jo keväälläkin. Jotenkin en vain saa Santtua hoksaamaan, että mitä siltä haluan, vaikka ihan pentutasolla vielä liikummekin tämän liikkeen kanssa. 

Tänään meillä tosiaan jatkui Santun kanssa agility alkeisjatkokurssin merkeissä. Tänään katsoimme lähinnä läpi vain jokaisen tason, joten varsinaista treenikertaa ei tästä ensimmäisestä tullut. Tässä lyhyessä tason läpi katsomisessa tuli ainakin meidän ongelmamme selkeästi esille, kun koira heti ensimmäisen hypyn jälkeen lähti  livohkaan namialustan luokse. Santtu ei kuitenkaan onneksi saanut tälläkään kerralla sieltä mitään. Ja kyllä tämän jälkeen koira ne muutamat hypyt ja Aan suoritti hyvin, mutta tuon karkailun haluaisin saada karsittua pois. Toisaalta ehkä ei pitäisi olla vielä niin ankara itselleen, kun olemme kuitenkin vasta hyvin vähän kokeilleet tätä. Tällä lyhyellä kerralla kuitenkin olen tyytyväinen siihen, että Santtu eteni koko ajan reippaasti, eikä jäänyt jumittelemaan missään vaiheessa. 

Loppuun vielä jotain melkein ennen kuulumatonta - irvistyskuva Santusta JA minusta. Edellisen kerran minut on saatu kameran väärälle puolen muorin ja Santun kanssa helmikuussa, tosin ehkä ihan syystäkin.