Nyt kesäkuussa olemme päässeet tutustumaan Santun kanssa meille uuteen lajiin, verijälkeen, kun mahduimme mukaan MEJÄ-kurssille. Kauan olenkin lajiin halunnut päästä tutustumaan, mutta kursseja on harmittavan vähän ja ensikertalaisena ei oikein kannata itse lähteä säätämään. Innostuin kyllä kurssin myötä lajista ja nyt pitäisi selvitellä, miten pääsisimme lajia jatkamaan. Se on helpommin sanottu kuin tehty - tai lähinnä tarvittavan treenimetsän osuus mietityttää. Varsinaisen harrastuksen jatkamiseen sain kurssilta hyvät eväät ja ohjeet sen suhteen, miten juuri Santun kanssa kannattaa jatkaa.
Kurssi starttasi 2.6. aloitusluennolla, jossa käytiin laji pääpiirteittäin läpi ja verijälkeä käsiteltiin tietenkin koemuotoisena. Luennolla painotettiin sitä, että heti alusta lähtien koiralle tulee antaa työskentelyrauha ja mikäli kilpailemaan aikoo, tulee kaikkiin osuuksiin panostaa: yksikin nollattu kohta nollaa koko kokeen. Melko kattavasti olinkin lajiin tutustunut internetin ihmeellistä maailmaa hyödyntäen, mutta uutta tietoakin luennolla luonnollisesti tuli ja ennalta tutun kuuloisiinkin asioihin sain enemmän selkoa.
Santun kanssa olimme toisessa jälkiryhmässä, joten jälkipäivämme olivat 9.6. ja 10.6. Tiistaina 9.6. pääsimme verettämään jäljet. Kurssin vetäjä oli jo tallannut ja merkinnyt jäljet valmiiksi, joten jokaisen kurssilaisen osuus oli melko helppo. Tekemämme jäljet olivat pituudeltaan 250-300 metriä, eikä aikaa mennyt juuri varttia kauempaa. Allekirjoittanut kyllä huomasi vetäessään sientä perässään, miksi kumpparit olisivat olleet suotavat, kun pelkäsi rämpiessään ryteikössä kyykäärmeitä. Maasto ei tosiaan ollut mitään kivaa varvikkoa, jossa olisi nähnyt, minne tallustelee. :D
Keskiviikkona lähdimmekin sitten koirien kanssa jäljille. Voisin sanoa, että minua hieman jännitti ennalta, kuinka Santtu toimii vai toimiiko se alkuunsa yhtään mitenkään. Pieni snautseri olikin sitten todella pätevä! Se lähti varmana heti puksuttamaan eteenpäin ja sain antaa sille melko nopeasti liinaa. Pari kertaa Herra Hörökorva eksyi jäljeltä tai jäi ihmettelemään takana tulevaa ihmisjoukkoa, mutta muutoin se työskenteli hyvin ja makauksiltakin lähti hyvin itse jatkamaan.
Tämä oli kyllä paljon kivempaa puuhaa ohjaajankin näkökulmasta kuin olin uskaltanut toivoakaan. Kun pääsi seuraamaan koiran aktiivista työskentelyä, eteni jälki ihan huomaamatta ja yhtäkkiä olikin jo koko jälki kuljettu - toki eihän sillä vielä pituutta ollut kovin paljoa. Santtukin selkeästi nautti todella paljon tämänkaltaisesta tekemisestä ja ehdottomasti otammekin tämän lajin harrastuslistallemme, jos löydän vain harjoitusmetsää. Nenätyöskentely oli myös hyvin väsyttävää puuhaa, sillä sängyssäni loikoili kotiuduttuamme hyvin väsynyt snautserieläin, joka ilmeisesti näki jostakin huippukivasta unta, sillä nenä kävi siihen malliin. Kyllä käppänästäkin on moneen, vaikka usein niitä näkeekin vain näyttelyfifeinä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti